Eedenin puutarha

-Ima Iduozeen teos Eedenin Puutarha tuo näyttämölle afrofuturismin inspiroiman utopian dueton muodossa.

 

Ima Iduozee, palkittu koreografi-nykytanssija, on parhaillaan työstämässä uutta teostaan, jossa keskeisessä osassa on afrofuturistinen estetiikka. Afrofuturismi esitetään usein fantasiana kaukaisesta ajasta ja paikasta – se on yhtälailla kiinni utopistisessa tulevaisuudessa kuin ylistetyssä menneisyydessäkin. Se puhuttelee tarvetta ottaa uudelleen haltuun ja romantisoida afrikkalaisia sivilisaatioita, jotka edelsivät transatlanttista orjakauppaa, mustia jumalattaria ja jumalia, Angolan vahvaa kuningatarta Njinga Mbandea, Somalian Araweeloa. Afrofuturismin tapa tarkastella historiaa tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle hegemonialle, joka kieltäytyy tunnustamasta vauraiden sivilisaatioiden olemassaoloa – niiden, jotka kukoistivat samaan aikaan Rooman imperiumin kanssa.

Suomessa afrofuturismista on inspiroiduttu aiemminkin, viimeisimpänä Sonya Lindforsin Noble Savage, jossa myös Ima Iduozee ja Esete Sutinen esiintyivät yhdessä Deogracias Masomin, Amira Khalifan ja Julian Owusun kanssa. Länsimaissa mustia taiteilijoita tuntuu yhdistävän tarve jättää taakseen valkoisen katseen asettamat rajat ja lokerot sille, mitä mustuus on tai mitä musta taiteilija voi tehdä. Isoja taideinstituutioita on kritisoitu mm. siitä, että mustien taiteilijoiden oletetaan käsittelevän mustuutta tilaa saadessaan, toisin kuin valkoiset kollegansa, jotka voivat käsitellä lähes mitä vain. Afrofuturismi on työkalu, joka mahdollistaa sellaisen utopian, jossa mustaa taiteilijuutta eivät rajaa valkoisen, länsimaisen katseen fantasiat mustuudesta.

Afrodiasporan taiteelle on ominaista käsitellä orjuuden, rasismin ja kolonialismin rajapintoja ja vaikutuksia mustuuden manisfestaatioon länsimaisessa kontekstissa. Afrofuturismin erityisyys on siinä, kuinka se hajottaa ja jälleenrakentaa mustien ihmisten omaksuttua toiseutta. Esimerkiksi afrofuturismin inspiroima jazzmuusikko Sun Ra hylkäsi syntymänimensä ja otti itselleen uuden henkilöllisyyden, jossa hän on Saturnuksesta kotoisin, maahan rauhaa tuomaan tullut hahmo. Hänen pukeutumistyylinsä sai inspiraationsa avaruudesta, teknologiasta ja muinaisesta Egyptistä.

Toimittaja Maryan Abdulkarim keskusteli Ima Iduozeen kanssa teoksesta, vapaudesta ja tanssista.

Eedenin puutarha, se on aika raamatullisen kuuloinen aihe. Miten tämä ajatus on syntynyt?

Eedenin puutarha on tuttu niin Toorasta, Koraanista kuin Raamatusta ja siksi laajalle yleisölle tuttu tarina. Myytti kadotetusta paratiisista kiinnostaa temaattisesti ja myös koreografisena maisemana. Kuvaus elämän alkulähteestä on hedelmällinen maaperä. Sen uudelleen kirjoittaminen. Se mahdollistaa sellaisen näyttämön, skenografian ja pukusuunnittelun, joka kiinnostaa minua. Halusin tehdä dueton ja ensimmäisenä mieleen nousi tanssitaiteilija Esete Sutinen. Teoksella pyrin myös tuomaan vaihtoehtoista kuvastoa nykytaiteen näyttämölle. Näyttämölle rakennetaan elävistä kasveista skenografinen maisema, jonne kaksi kehoa laskeutuvat.

Sä olet suomalainen koreografi-tanssitaiteilija, joka on saanut koulutuksensa Suomessa. Miksi halusit käyttää tässä teoksessa nimenomaan afrofuturistista estetiikkaa jossa taustatarinana on Aatami ja Eeva?

Minut on kastettu ev.lut. kirkkoon, olen käynyt rippikoulun ja armeijan, mutta olen havainnut että käsitykseni suomalaisuudesta on moniselitteisempi kuin useilla suomalaisilla ja tämä on ennen kaikkea ihonväriini liittyvää. Afrofuturismi tarjoaa alustan uudelleen määritellä musta identiteetti länsimaisessa yhteiskunnassa ja diasporassa. Se edustaa tiettyä radikaalia unelmointia, jossa kyetään ja uskalletaan kuvitella mustuus, yhteisöllisyys, tasa-arvo ja solidaarinen tila, mikä ei palaa tähän todellisuuteen joka on rajattu ja lokeroitu.

Mitä tulee kristilliseen traditioon, niin mä koen, että Mooseksen kirjan luomiskertomus on hyvin väkivaltainen ja misogynistinen tarina. ”Syökää, dominoikaa, lisääntykää, nauttikaa mutta älkää syökö tiedon puusta, hyvän ja pahan tiedon puusta, koska silloin on luvassa ikuinen kadotus.” Sitten tulee serpentiini ja houkuttelee – naisen tietysti – lankeamaan, syömään siitä yhdestä puusta, josta ei saanut syödä ja tarjoaa miehellekin. Naisen, joka on syntynyt miehen kylkiluusta. Ja sitten vielä synnytyskivut rangaistuksena siitä, että nainen söi tiedon puusta. Tarina kertoo jotain myös meidän nyky-yhteiskunnasta. Meidän käsitykset kauneudesta, puhtaudesta, cis-sukupuolesta ja normatiivisuudesta kumpuaa edelleen tuosta samasta kuvastosta.

Tää teos on liiketutkielmaa, se on duetto ja se on myös yhteiskunnallinen teos. Kuulostaa kunnianhimoiselta yhdelle teokselle, koetko että sun on välttämätöntä pitää siinä myös yhteiskunnallinen taso vai liittyykö se estetiikkaan?

Tämä ei ole minulle yhteiskunnallinen teos, vaan taideteos joka kumpuaa siitä yhteiskunnasta ja todellisuudesta jossa itse koen ja elän. Kenttä, jolla työskentelen, on hyvin valkoinen ja homogeeninen, niin yleisö kuin tekijätkin. Tämän vaikutus on sellainen, että ei-valkoiset ajattelee, ettei skene ole heitä varten. Tällä teoksella haluan myös herättää uudenlaista kiinnostusta ja luoda inklusiivisen tilan, johon ihmiset voivat tulla kaikkine taustoineen ja kokemuksineen.

Toivotko, että sun kollegat ottaisivat käyttöön afrofuturismin estetiikana?

Mun mielestä kenestä tahansa saa inspiroitua, ja toivonkin että inspiroidutaan niistä taiteilijoista, jotka ammentaa afrofuturismista, mut musta se on ongelmallista, jos kollega haluaa hyödyntää estetiikkaa ilman, että tuntee ideologian joka sitä informoi.

Mielestäni olisi asiallista pohtia, mikä on suhde siihen todellisuuteen, jota ihminen ei itse elä. Jos haluaa käsitellä teemoja, jotka eivät osu itseen, niin silloin pitäisi työllistää tekijöitä, joille tämä todellisuus on elettyä. Tällä tavalla voi edistää moninaisuutta. Se pitäisi tehdä yhdessä, ei yli.

Afrofuturismin keskiössä tuntuu olevan vapauden kaipuu, sellaisen vapauden missä voi saavuttaa omaa potentiaaliansa. Milloin sä koet olevasi vapaa?

Koen olevani vapaimmillani silloin kun olen näyttämöllä. Se on yksi syy, miksi mulle esiintymisen tarve on edelleen niin voimakas. Se liittyy mielestäni teatteriin, joka on musta pyhä paikka, rinnastettavissa kirkkoon. Sä tuut teatteriin ja sallit itsellesi aikaa laskeutua sen jutun äärelle, sä oot tehnyt sen päätöksen, tää saattaa kestää 2,5 tuntia tai 6 tuntia whatever, sä et plärää puhelinta. Siin on jotain tosi pyhää. Laskeudutaan. Mulla on aikaa olla teidän kanssa läsnä ja paljaana tässä hetkessä. Mulla on myös valta: mä voin sanoa teille mitä mä haluan. Mä voin tehdä mitä haluan. Mä voin manifestoida sellaista kehollisuutta, sellaista olemisen tapaa, sellaisia todellisuuksia mitä mä en ehkä muissa julkisissa tiloissa kehtaisi. Se on ollut sellainen turvasatama, tietty oma Eedeninsä.

Teksti: Maryan Abdulkarim

Julkaistu myös URB 17 -esitteessä kesäkuussa 2017